Ristiriitaisia tunteita
Kuva 2/2020: Sofia ja Riitta
Monta kertaa olen miettinyt blogin kirjoittamista mutta nyt vasta tuntui siltä, että on sen aika. Maailman tilanne on muuttunut niin merkittävästi viime viikkojen aikana ja se tuntuu koskettavan ihan meistä jokaista.
Ristiriitaisia tunteita herättää tällä hetkellä eniten tilanne, johon olen unelmani ajamana itseni ajanut. Eli en ole ainoastaan kehitysvammaisen lapsen äiti vaan myös hoivakodin yrittäjä jo kymmenen vuotta. Joku entinen esimieheni sanoi, että oletko varma, että haluat lähteä myös hoiva-alan yrittäjäksi, kun arkesi muutenkin on hoivaamista. Sitä jonkun aikaa pohdin ja totesin, että ehkä itselläni on kuitenkin enemmän hoivayritykselle annettavaa kuin se että se veisi pois. Sain tyttärelleni hoivakodin, jossa ensin oltiin tilapäishoidossa ja tämän vuoden tammikuusta lähtien se pysyvä asuminen ryhmäkodissa. Tätä tavoitetta kohti on pyritty jo 15 vuotta.
Sofia on ehtinyt asumaan Soffariklubilla kaksi kuukautta ennen kuin tietoisuuteemme iski korona. Nyt elän hyvin ristiriitaisissa tunteissa, sillä joudun yrittäjänä tekemään päätöksiä, mitä en äitinä tekisi. Haluaisin itsekin ottaa Sofiaa kotilomille, käydä shoppailemassa tai syömässä – viettää aikaa tyttäreni kanssa. Sitähän tein hyvin tiiviisti viimeiset kahdeksantoista vuotta ja nyt viimeiset kuukaudet olen ollut vähän kuin hunningolla että mitäs nyt.
Haluan turvata kaikin mahdollisin keinoin sekä asukkaamme että henkilökuntani
Kehitysvammaisten hoivakodin vetäjänä taas jouduin tekemään linjauksen, että kaikki vierailut, kotilomat ym. on nyt koronatilanteen takia peruutettu, sillä useat asukkaistamme kuuluvat riskiryhmään. Joudun selittämään läheisille, miksi näin tehdään: haluan turvata kaikin mahdollisin keinoin sekä ihanat asukkaamme että loistavan henkilökuntani. Äitinä taas ymmärrän läheisten tuskan ja huolen tilanteessa sekä halun tavata lastaan tai nuortaan. Tämä kaikki herättää hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Luen facebookissa erityislasten vanhempien kommentteja siitä miksi kaikki hoivapalvelut suljetaan: miksi ei ole tilapäishoitoa, päivätoimintaa tai miksi en saa vierailla läheiseni luona. Samaan aikaan luen maailmalta, miten hoidakodista löytynyt korona on jo riistänyt monen hengen.
Haluaisin ihmisten ymmärtävän, että vaikka kuinka pahalta se tuntuu ja taloudellisestikin se kolahtaa kovaa, niin mieluummin suljen talomme muulta liikehdinnältä ja samalla pyrin turvaamaan mahdollisimman hyvin riskiryhmään kuuluvat asukkaamme. Itsekään en saa Sofiaa kotiin, enkä voi viettää aikaa muuta kuin ulkoilemalla hänen kanssaan ja siltikin teen mieluummin niin kuin otan riskin. Sofia ymmärtää tämän hetken, tässä ja nyt, mutta hänelle on hyvin vaikeaa selittää miksi ei pääsekään taas avustajan kanssa Ideaparkkiin tai kotiin yökylään. Hän ei sitä ymmärrä ja se tietenkin tuntuu itsestä pahalta, mutta minkäs voi. Tilanne on tämä ja tällä mennään eteenpäin.
Taloissamme yritetään selittää asukkaillemme mahdollisimman hyvin ja ilman pelottelua, miksi nyt on näin. Toiset, jotka eivät ymmärrä, oirehtivat tietenkin omalla laillaan ja toiset, jotka ymmärtävät, ovat ihmeissään ja mielellään kuitenkin lähtisivät retkille ja vanhemmille kylään. Nyt pitää kaivaa esiin kaikki luovat keinot millä pitää asukkaat tyytyväisinä ja rauhallisina. Henkilökuntani on ottanut tilanteen upeasti haltuun ja pyrkivät omalta osaltaan auttamaan kaikin keinoin meitä yhdessä pääsemään tilanteen yli.
Tiedän, että tämä blogi nyt hieman rönsyilee, mutta niin tuntuu tällä hetkellä ajatukseni ja tunteenikin rönsyilevän. Toivottavasti tämä ehkä kuitenkin avaa vähän sitä, etteivät nuo yrittäjänä tehdyt päätökset helppoja ole, mutta toivottavasti lopulta arvioiden vastuullisia.
Toivotaan kaikki, että tilanne Suomessakin pian saataisiin kuriin ja elämä palaisi normaaleihin uomiinsa… Ja saisimme taas läheisemme kotiin viikonloppua viettämään.
Riitta,
Sofian äiti ja Sofiakylän yrittäjä